© Outi Santavuori 3.10.2020 Aurinkoiseksi-blogi
Olen viime viikkoina pohtinut työssäni paljon, miten erotella toisistaan (1) suhteeseen liittyvä kynnyskysymys eli välttämättömän tarpeen ilmaisu ja (2) erolla uhkailu, jota niin helposti käytetään pari/monisuhteissa lyömäaseena. Alla olevat kaaviot pyrkivät kuvailemaan sitä, mitä minä ajattelen asiasta pariterapeuttina asiakaskokemukseni ja koulutukseni perusteella. Myöskin parviäly on pohtinut asiaa – lämmin kiitos Projekti Q ja ystävät ❤ (Näkemyksistäni vastaan toki yksin.)
Tunne kertoo tarpeen viriämisestä. Tunnetaitoihin kuuluvat niiden tunnistaminen, nimeäminen, ilmaiseminen, säätely ja toisten tunteiden vastaanottaminen. Perustunteita ovat esimerkiksi ilo, suru, pelko ja viha. Yhdistelmätunteita (useammasta tunteesta koostuvia) ovat taas esimerkiksi häpeä, mustasukkaisuus, syyllisyys ja kateus. Tunteella on viesti: minä tarvitsen jotain ollakseni tasapainossa ja voidakseni hyvin. Tarpeiden tunnistaminen tunteen taustalla ei ole helppoa. Monesti todellisen tarpeen löytäminen vaatii rehellistä ja tarkkanäköistä itsetutkiskelua ja toisinaan jopa ”tunnesalapoliisin” eli terapeutin apua.
Alla oleva kaavio (1) keskittyy henkilön omaan toimintaan ja vastuun ottamiseen omista tarpeistaan. Viittaan tässä pääasiassa mustavalkoisiin tilanteisiin eli isoihin suhteen kynnyskysymyksiin: joko pyrimme hankkimaan lapsen tai pysymme lapsettomina, joko harrastamme BDSM-seksiä tai vain vaniljaseksi on mahdollista jne.
Kun kumppan(e)ille kertoo tarpeestaan, se on hyvä tehdä mahdollisimman tarkasti: kuvailla myös, mikä tunne tarpeen täyttämättä jäämisestä nousee ja minkälaisia koettuja seurauksia tunteella kenties on. Tämän jälkeen kumppani voi joko todeta tunnistavansa saman tarpeen itsellään, suostua sen täyttämiseen muista syistä tai kieltäytyä täyttämästä tarvetta (johon kaikilla on pari/monisuhteissaan tietenkin oikeus). Sen jälkeen voidaan keskustella siitä, onko tarpeen ilmaisijalla mahdollisuutta toteuttaa sitä jonkun muun/muiden kanssa. Jos ei ole, nähdäkseni jäljelle jää neljä vaihtoehtoa:
a) Eroan, koska totean tarpeen toteutumisen välttämättömäksi hyvinvoinnilleni.
b) Jatkan suhteessa ja hyväksyn, että tarpeeni jää täyttämättä.
Hyväksyminen kuitenkin tarkoittaa, että asiaa ei ota uudestaan esille. Luopumisprosessi voi olla pitkäkin ja vaatia suremista yksin, ystävien tai terapeutin avulla. Joskus kumppanikin voi auttaa asiaan liittyvien tunteiden käsittelyssä, mutta suhteen kannalta voi olla parempi, että tukija olisi joku muu. Jos hyväksyminen ei yrittämisestä huolimatta onnistu, henkilö päätyy usein vaihtoehdoissa a, c tai d kuvailtuun tilanteeseen.
c) Haluan erota, mutta en pysty tai usko pystyväni.
Syitä voi olla useita: henkinen tai fyysinen väkivalta, itsetunto-ongelmat, assertiivisuuden eli omien rajojen ja jämäkkyyden puute, omat tai yhteisön arvot jne. Seurauksena on eräänlaiseen välitilaan jääminen ja usein jopa lamaannus. Tällaisissa tilanteissa on tärkeä hakea ammattilaisapua, eikä jäädä yksin puun ja kuoren väliin.
d) Jatkan suhteessa, mutta en pysty hyväksymään tarpeen täyttämättä jäämistä.
Tällaisessa tilanteessa ihminen saattaa valitettavasti ottaa käyttöön negatiivisia vaikuttamiskeinoja (esim. jatkuva asiasta huomauttelu) tai käyttää vipuvoimana henkistä väkivaltaa, joksi myös erolla uhkailu voidaan laskea. Jos itsessään huomaa tällaista käytöstä, se täytyy pyrkiä lopettamaan välittömästi. Tähänkin tilanteeseen apua on saatavilla, jos pystyy reflektoimaan omaa käytöstään totuudenmukaisesti ja myöntämään tuhoisan käyttämismallinsa.
Erolla uhkailijat (kaavio 2, alla) eivät yleensä pysty perustelemaan vaatimustaan kumppanilleen (tai hän ei halua tehdä niin). He eivät ehkä tunnista ydintunteitaan tai tarpeita niiden takana, tai tunnetaidoissa on muita haasteita. Toistuva uhkailu voi olla hätähuuto, jota ei osata muuten sanoittaa. Myös erolla uhkailija voi olla lamaantunut, eikä uskalla tai pysty eroamaan. Tavallisempaa kuitenkin on, että erolla uhkailija ei halua erota, mutta hän ei pysty hyväksymään sitä, että toisen käyttäytymistä ei voi muuttaa – voimme muuttaa vain omaa käyttäytymistämme ja ottaa siitä vastuun. Tuska siitä, että toinen ei ole sellainen kuin olemme kuvitelleet tai että hän (tai tilanne) on muuttunut, voi olla liian suuri kannettavaksi, jolloin ihminen kokee olevansa neuvoton. Vaikuttamistavoiksi jää vain mököttäminen, kiukuttelu, kostaminen tai muu epäsuoran aggressio ilmaisu, joka voi purkautua myös uutena erouhkauksena. Usein erolla uhkailijan kumppani huomaa samalla, että puhe eroamisesta on vain tyhjää uhkailua, eikä toisen tarve olekaan todellisuudessa välttämätön.
Ajan myötä voi käydä myös niin, että uhkailu, kiristäminen tai manipulointi saa kumppanin alistumaan. Tällöin tilanteesta tulee ei-suostumuksellinen. Suostumuksensa voi antaa vain, jos on tietoinen kaikesta päätökseen mahdollisesti vaikuttavista asioista, ja jos kieltäytyminen on aidosti mahdollista. Vapaasta valinnasta ja suostumuksesta ei voida puhua, jos todellisia vaihtoehtoja ei ole. Tyhjä erouhkailu kääntyy usein itseään vastaan, eikä toisen vastuuttaminen omien tarpeiden täyttämisestä voi koskaan johtaa hyvään ja kestävään ratkaisuun.
Omia tarpeita kannattaa pyrkiä tarkastelemaan hyvin tietoisesti, ja miettiä tarkkaan, mitkä todella ovat välttämättömiä, mitkä tärkeitä (vaativat luopumisen käsittelyä esimerkiksi suremalla) ja mitkä täydentäviä tarpeita. Tunne- ja vuorovaikutustaitoja voi onneksi myös oppia lisää yksin tai yhdessä kumppani(e)n kanssa esimerkiksi pariterapiassa tai kirjallisuuden avulla.
Kirjasuosituksia
– Katja Myllyviita: Tunne tunteesi
– Kimmo Takanen: Parisuhteen tunnelukot
– Marshall B. Rosenberg: Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus
– Arto Pietikäinen: Joustava mieli parisuhteessa
Aurinkoiseksi - terapia 