© Outi Santavuori 2.5.2023 Aurinkoiseksi-blogi
Kuvassa Benedict Cumberbatch ja Martin Freeman sarjassa Uusi Sherlock (BBC 2010-2017, Mark Gatiss ja Steven Moffat)
[HUOM! Lopussa juonipaljastuksia!]
Teksti on katkelma pidemmästä pohdintaesseestäni.
REPRESENTAATIOIDEN KAIPUU
Katsoin teinin kanssa BBC:n Uutta Sherlockia (2010-2017) YLE Areenasta. Minulle kerta on… mones. Teini piti itsestään selvänä, että toisistaan lempeästi ärtyvät ”kaverukset”, Sherlock Holmes ja John Watson, päätyvät romanttisesti yhteen, niin kuin netin fanfiction-sivustoilla on toivottu. Sarja leikittelee ajatuksella hyvin hienovaraisesti, ja mimikoi romanttisen elokuvan kaavaa ainakin tiettyyn pisteeseen. En tiedä totuutta, mutta kiitän mielessäni sarjan toista käsikirjoittajaa Mark Gatissia, joka itsekin ”kuuluu sateenkaarijoukkueeseen”. Liikutun ajatuksesta, että tämän ajan nuoret voivat elää sellaista aikaa, jolloin se on mahdollista: samaa sukupuolta olevien rakkaus voisi jo olla tarina muiden joukossa.
Muistan omat teinivuoteni, jolloin homoseksuaalisuuteen ei juuri törmännyt vaan se oli vain yksinäinen salaisuus omassa mielessä. 1990-luvulla merkittävin vertaistuen lähde olivat elokuvat ja televisiosarjat: Interview with the vampire, Philadelphia, Heavenly Creatures, Boy’s don’t cry. Ei haitannut, että samaistuttava kohde oli vampyyri, murhaaja, AIDSiin kuoleva tai viharikoksen uhri – muutakaan ei ollut. Joskus piti tyytyä siihen, että kukaan muu ei ehkäpä huomannut päähenkilöiden välistä jännitettä tai elokuvan outoa tunnelmaa. Kohtauksen edestakaisin kelailuun saattoi riittää merkitsevä katse tai hätäinen poskelle annettu suukko.
Maailmankuvani liikahti huomattavasti ja pysyvästi parempaan suuntaan, kun näin lukioikäisenä elokuvahistorioitsija Vito Russon dokumentin The Celluloid Closet (katso Youtubessa), joka kertoi homoseksuaalisuudesta Hollywood-elokuvissa liikkuvan kuvan alkuhämäristä aina 1990-luvun puoliväliin. Vuonna 1934 julkaistu Haysin koodi, eli elokuvastudioiden moraaliohje, piilotti homoseksuaalisuuden ja muunkin arveluttavan elokuvien subtekstiin vuosikymmeniksi. Dokumentti näytti ne vihjeet, joilla viitattiin seksuaalivähemmistöihin. Sain tietää, että ”rivien välistä” seksuaalivähemmistöjä oli ollut löydettävissä kaikkina aikoina – meitä olikin joka paikasta: Charlie Chaplinin mykkäfilmeissä, James Deanin Nuoressa kapinallisessa, Marilyn Monroen Piukoissa paikoissa. Vuosituhannen taitteen jälkeen audiovisuaalisessa kulttuurissa on tavattu myös sateenkaarevia ihmisiä, joille ei käy huonosti. Representaatiot monimuotoistuvat pikkuhiljaa.
Palataan nykyhetkeen ja BBC:n Uuteen Sherlockiin. Representaatioiden nälkä ei ole sateenkaariyhteisössä nähdäkseni vähentynyt. Ymmärrettävistä syistä me etsimme kaltaisiamme niin ruuduilta kuin niiden ulkopuoleltakin. Pohdintaesseeni kohteena olevasta Sherlock Holmes -kaanonin tulkinnasta on löydetty samaistumispintaa niin homoseksuaalisuuden kuin aseksuaalisuuden teemoissa, vaikka Uusi Sherlock ei ota kantaa päähenkilöidensä seksuaali-identiteetteihin tai heidän väliseensä suhteeseen. Avaan esseessä aihetta seksologian näkökulmasta ja kerron omaan katsomiskokemukseeni perustuvan mielipiteeni siitä, mitä sarja kertoo subtekstissään etsiväkaksikon seksuaalisuudesta ja ihmissuhteista. Tässä blogitekstinä julkaisemassani lyhennelmässä keskityn enemmän Sherlockin ja Johnin mahdolliseen salarakkauteen liittyvän ilmiön taustoittamiseen.
FANFICTION JA ”SHIPPAAMINEN”
Internetin fanfiction-sivustoilla Sherlockin ja Johnin rakkaustarina elää omaa elämäänsä vastoin Uusi Sherlock -sarjan tekijöiden lausuntoja. Fanfictionilla tarkoitetaan alkuperäisen kirjoittajan fiktiiviseen tarinaan perustuvaa, sen ihailijan kirjoittamaa oheiskertomusta, jolla ei ole virallista asemaa. Modernin fanfictionin esiinmarssi alkoi 1960-luvulla supersuositun Star Trek -sarjan faneille tehdyn Spockanalia-lehden myötä. Pehmo-BDSM:n popularisoinut Fifty shades of Grey (E. L. James) oli alun perin Twilight -sarjan fanfictionia. Yksi viime vuosien tunnetuimmista fanfictionin kohteista lienee Harry Potter -saaga (J. K. Rowling). Tietyssä mielessä voisi sanoa, että Uusi Sherlock on itsekin fanfictionia, koska sen käsikirjoittajat Mark Gatiss & Steven Moffat ovat tunnustaneet olevansa suuria Arthur Conan Doylen (alkuperäisen tarinan luonut kirjailija) ihailijoita ja kaikesta näkee, että he ovat todella Sherlock Holmes -kaanoninsa lukeneet.
Shippaaminen (shipping, sanasta relationship) on Internetin fanikuntien (fandom) toimintaan olennaisesti liittyvä ilmiö, jossa fanit haluavat nähdä fiktiivisten hahmojen välillä romanttisen tai seksuaalisen suhteen ilman että virallinen tarina tätä tunnustaa. Yksi ensimmäisistä laajoista shippauksista on Salaiset kansiot (X-files) -sarjan Fox Mulder ja Dana Scully 1990-luvulla. Slash fiction on shippaamisen alalaji, jossa toive tai käsitys romantiikasta tai erotiikasta kohdistuu samaa sukupuolta olevien hahmojen välille – uraauurtavina Kirk ja Spock edellä mainitussa Star Trekissä 60-luvun lopulta alkaen. Sherlockin ja Johnin shippaus on ollut fanfiction-yhteisöjen suosituimpien joukkoon kuuluvia jo vuosikausien ajan. Slash fictioniin liittyy myös manga/anime-laji yaoi (poikarakkaus), mitä termiä käytetään joskus myös homoeroottisesta shippaamisesta.
Erillisen esseensä ansainnut pohdinta olisi se, miksi ylipäätään slash fiction on heterohahmojen välistä shippaamista suositumpaa. Yksinkertainen selitys olisi, että heteroromantiikkaa on tietysti saatavilla niin paljon kuin jaksaa katsoa. Oma tulkintani siis on, että sateenkaarevaa romantiikkaa ja samaistumishahmoja on yhä edelleen liian vähän saatavilla. Tätä väitettä tukee yksinkertainen laskutoimitus: tutkimuskysymyksistä riippuen noin 10 prosenttia ihmisistä on jollain tavalla sateenkaarevia, mutta kuka tahansa voi todeta, että sama osuus ei päde elokuvien, TV-sarjojen ja kirjojen henkilöhahmogallerioihin. Ei siis pidä väheksyä sitä, mikä merkitys fanfictionilla on representaation tarjoajana ja jopa vertaistukena, jos muuta ei ole saatavilla tai vertaisten pariin ei tohdi vielä lähteä keskeneräisyyden, häpeän tai paljastumisen pelon vuoksi. Tarinat on luotava itse – omaksi ja muiden iloksi.
JOHNLOCK-ILMIÖ
Fandomin (fanikunnan) keskuudessa Sherlockin ja Johnin suhteen shippaamista kutsutaan Johnlockiksi (John + Sherlock). Esimerkiksi Pinterest ja Youtube ovat täynnä meemejä, kuvamanipulaatioita, videoklippikoosteita ja fanien tekemää kuvataidetta aiheesta. Olen kerännyt alle muutamia esimerkkejä niistä. Tekijät esiintyvät nimimerkkeinä ja materiaalin laatu vaihtelee kovasti.
Johnlock-shippaajien tekemiä musiikkivideoita:
Happier
Sherlock and John: Light
The Words Unspoken
Koska sarjassa on niin paljon näkyvää ja ei-niin-näkyvää homoromanttista vihjailua, sitä on syytetty queerbaitingistä. Sanalle ei ole hyvää suomennosta – termi ”pinkkipesu” tulee aika lähelle, mutta sillä viitataan yleensä yritysten tapaan esittää itsensä sateenkaariystävällisinä ilman todellisia tekoja yhdenvertaisuuden edistämiseksi. Queerbaiting tarkoittaa sateenkaariyleisön kosiskelua ilman että materiaali kuitenkaan tarjoaisi mitään aitoa näkyvyyttä seksuaali- tai sukupuolivähemmistöille. Sitä harrastetaan myös siksi, että saataisiin lisää julkisuutta kohauttamalla.
Vain subtekstinä esiintyvään sateenkaarevuuteen kyllästyneet kriitikot ovat huomauttaneet, että sensuurinvaltakausi on ollut ohi jo aikoja sitten ja enää syitä homoromanttisuuden piilottamiselle ei ole. Myös osaa faneista on suututtanut Uuden Sherlockin tekijöiden yhtenäinen linjaus, jonka mukaan parivaljakon suhdetta ei ole tarkoitettu nähtävän romanttiseksi. Ei kuitenkaan tarvitse olla seksuaaliterapeutti huomatakseen, millä tavalla miehet katsovat toisiaan.
Mielestäni sarjan sisällössä ja ”virallisessa selityksessä” on niin iso ristiriita, että väkisinkin ajattelen sen olevan tahallinen: sarjasta ei ole haluttu tehdä selkeästi ”homosarjaa”, koska se olisi rajannut katsojakunnasta suuren osan pois − jopa äärikonservatiivisessa Kiinassa sarjaa on katsottu 69 miljoonaa kertaa videopalveluissa. Huomaan, että minulle − 1990-luvun teinille − riittää, että sarjan voi tulkita queeriksi (=sateenkaarevaksi), vaikka se onkin tehty helposti sulavaksi myös konservatiivisemmalle yleisölle. Kerron seuraavassa kappaleessa yhden esimerkin siitä, millä tavalla Uusi Sherlock on niin ihastuttavan normeja rikkova.
ASETELMA PÄÄLAELLAAN – HURMAAVA HOMO-OLETUS
Kulttuurimme kyllästämä heteronormatiivisuus tarkoittaa sitä, että ihmisten oletetaan jakautuvan kahteen toisilleen vastakkaiseen ja toisiinsa vetoa tuntevaan sukupuoleen, naisiin ja miehiin. Hetero-oletuksen vuoksi esimerkiksi nuorilta miehiltä kysellään tyttöystävistä (ja päinvastoin) ja liian usein gynekologin vastaanotolla kohdulliselle, homoseksuaalille henkilölle tyrkytetään raskauden ehkäisyä. Heteronormin vuoksi ajatellaan, että nainen ja mies eivät voi olla ”vain” ystäviä – näin voi käydä vaikka kyseessä olisi kaksi sateenkaari-ihmistä, joiden seksuaaliset suuntautumiset eivät edes voisi kohdata.
Myös historia on täynnä suhteita ja ihmisiä, joihin on kohdistettu heteroluentaa: vaikkapa sukulaistätejä, jotka nukkuvat samassa sängyssä ystävättärensä kanssa säästösyistä sekä ”vanhojapoikia”, joiden etelänlomakuvissa esiintyy joka kerta sama vähäpukeinen mieskaveri. Maalauksissa ja valokuvissa ”kaksi ystävystä syleilevät toisiaan alusvaatteissa”, mutta eroottiinen lataus on typistetty selittämällä se pois kuvatekstissä. Tulkinnat toki muuttuvat ja anakronismia on syytä välttää.
Uusi Sherlock kääntää hyvin raikkaalla ja hauskalla tavalla heteronormittamisen päälaelleen: muut ihmiset olettavat jatkuvasti, että Sherlock ja John – parivaljakkona liikkuvat miehet ja asuintoverit – ovat myös romanttisia kumppaneita. Sarja ikään kuin näyttää meille, miltä heteronormatiivisuus voi homosta tuntua. Tämä tapahtuu hyvin luontevasti käänteisellä asetelmalla: kahta heteromiesoletettua luullaan jatkuvasti homoiksi. Kiinnostavaa on, että Sherlock ei kertaakaan korjaa oletusta, mutta Johnille tuntuu olevan tärkeä kertoa, että hän ei ole homo. Avaan tätä asiaa enemmän pohdintaesseessäni.
Kuvassa Benedict Cumberbatch ja Martin Freeman sarjassa Uusi Sherlock (BBC 2010-2017, Mark Gatiss ja Steven Moffat)
QUEERIYS ON KATSOJAN SILMISSÄ?
Kuten alussa totesin, osa sarjan faneista on olleet pettyneitä, kun Sherlock ja John eivät ”saaneetkaan toisiaan” kaiken sen homoromanttisuudella flirttailun jälkeen. Mutta mitä ”he saivat toisensa” edes tarkoittaa? Minun mielestäni he löysivät yhteyden toisiinsa uudestaan ja uudestaan, ja jatkoivat elämäänsä toistensa elämän tärkeimpinä (aikuisina) ihmisinä: järkyttävät kriisit ja muut ihmissuhteet vain vahvistivat lopulta heidän välejään. Mikä voisi olla onnellisempi loppu? Asian ääneen sanominen tai parisuhdenormien täyttäminen olisivat minulle olleet antikliimaksi. He olivat jo yhdessä ja olivat olleet siitä saakka, kun tunsivat ainutlaatuisen yhteyden välillään. Sarjan lopussa he jäivät Baker Streetille kinastelemaan, selvittämään murhamysteereitä ja kasvattamaan lasta – kuten Mary sarjan viime minuuteilla selostaa: ”When all else fails, there are two men sitting, arguing in a scruffy flat like they’ve always been there and they always will. The best and wisest men I have ever known, my Baker Street boys, Sherlock Holmes and Doctor Watson.” Tällaiset ikuiset tarinat tuovat meille lohtua.
Jos haluaa heittäytyä vielä kriittiseksi, niin täytyy todeta, että sarja tahtomattaan rajaa sitä, minkä normin sisällä kahden miehen pitäisi suhteessaan pysyä: jos miehet noin selvästi rakastavat toisiaan, niin kyllä siinä ”jotain homoa” täytyy olla. Asiaa pidetäänkin vitsailun kautta esillä – joskin onneksi teeman huumori on sarjassa lämmintä ja oivaltavaa. Se on mukavaa vaihtelua siihen mihin olen tottunut. Ehkä tulevaisuudessa näemme sarjan, jossa miehet voivat asua yhdessä ja sanoa rakastavansa toisiaan, eikä kenenkään tarvitse tehdä numeroa heidän seksuaalisista suuntautumisistaan tai yrittää lokeroida heitä. Tällöin viesti voisi vihdoinkin olla: ei ole niin vaarallista tuntea läheisyyttä tai vetovoimaa samaa sukupuolta olevaan ihmiseen, vaikka olisi ajatellut olevansa hetero. Identiteettiään ei tarvitse määritellä tai uudelleenarvioida, eikä edes jakaa sen sisältöä kenenkään kanssa. Ja toisaalta: tarvitsemme edelleen kipeästi lisää avoimesti sateenkaarevia sarjoja, joissa seksuaali-, sukupuoli- ja suhdevähemmistöihin kuuluvat ihmiset rakastuvat, harrastavat seksiä ja perustavat perheitä. Sarjoja, joissa kaikki tarpeellinen sanottaisiin ääneen ja joista jokainen voisi löytää oman esikuvansa.
Kukaan ei voi sanoa varmaksi sitä, onko Sherlock Holmes esimerkiksi aromanttinen aseksuaali, joka on emotionaalisesti kiinnostunut miehistä. Tai sitä, onko John Watson vaikkapa heteroromanttinen biseksuaali, jolla on sapioseksuaalisia taipumuksia. Näin asia on tietyssä mielessä meidän jokaisen kohdalla: identiteetti on jotakin, millä kuvaamme itseämme toisille ja mikä tekee oman olon kotoisaksi. Se ei ole lokero, diagnoosi tai tuomio. Identiteetilla on lupa kehittyä ja kasvaa, jos niin luonnostaan tapahtuu. Aivan yhtä OK on, että se pysyy samana läpi elämän. Netin syövereissä taistellaan kuuluiko Sherlockin ja Johnin suhteeseen seksiä, mutta mielestäni sillä ei ole väliä. Sarjassa rikotaan tietyssä mielessä sekä hetero- että homonormatiivisuuden asetelmia, koska tämän me tiedämme ilman tulkintojakin: kaksi miestä asuu yhdessä, rakastaa toisiaan ja heidän välillään on jonkinlaista vetovoimaa tai jännitettä. Silti meille ei näytetä, että he päätyisivät samaan sänkyyn tai julistaisivat toisensa ”siksi ainoaksi oikeaksi”. Suhde ei tarvitse täyttyäkseen perinteisiä romanttisia tai seksuaalisia tekoja vaan se saa olla sellainen kuin on. It is what it is. Se jos mikä on queeria. Mielestäni Uusi Sherlock on yksi 2000-luvun kauneimmista rakkaustarinoista. Minulle sarja on siis ihanasti, merkityksellisesti ja läpikotaisin queer. Nauroin, itkin, elin mukana, samaistuin. Ja olen siitä kiitollinen.
Päätän pohdintani vielä yhteen lainaukseen sarjasta – alkuperäinen sitaatti on Oscar Wildelta ja representaatioiden nimissä todettakoon, että hänkin kuului sateenkaarikansaan – The truth is rarely pure and never simple.
[Teksti on katkelma pidemmästä pohdintaesseestäni.]
Aurinkoiseksi - terapia 