© Outi Santavuori 13.1.2019 Aurinkoiseksi-blogi
Yllä olevat kuvat on luotu tekoälyllä
Mitähän suomalaisen sateenkaaren alla tapahtui ennen 1900-lukua? Tätä seikkaa valottaa historian dosentti Teemu Keskisarjan tietokirja Kyynelten kallio – kertomuksia seksistä ja väkivallasta (Siltala-kustannus 2011). Suomen homohistoriassa aikaa ennen samansukupuolisen seksin kriminalisointia voisi kutsua esihistoriaksi. Omavaltaisesti ja mihinkään perustumatta homoseksuaalisuuden rikoslakiin kuulumisen jaksoa 1889-1971 voisi kutsua täten vaikka historialliseksi. Sen jälkeinen aika, jolloin Stonewall-mellakoista (v. 1969, New York) alkanut Pride-liike ja Seta saivat jalansijaa Suomessa, voisi olla siten lähihistoriaa. Tässä kun aloitin käsitteiden kaltoinkohtelun, niin voin samaan putkeen pahoitella tekstini yleistä anakronistisuutta.
Kahdelta jälkimmäiseltä ajanjaksolta on paljolti lähteitä. Niitä ovat ansiokkaasti tutkineet ja popularisoineet mm. Kati Mustola (esim. Sateenkaari-Suomi, 2007) ja Tuula Juvonen (esim. Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia, 2002). Olin juuri eilen kuuntelemassa Juvosta eräässä seminaarissa ja sain kuulla, että Suomessa on kaikkiaan 1009 ihmistä saanut tuomion homoseksuaalisuudesta. Heistä noin 5% oli naisia – Suomi oli siinä mielessä ”edistyksellinen”, että (toisin kuin monessa muussa maassa) täällä sentään ymmärrettiin, että naisetkin voivat harrastaa keskenään seksiä.
Mielenkiintoista on, että tuomiot kaksinkertaistuivat yhtäkkiä vuoden 1945 jälkeen. Olisikohan syynä ollut rintamalla alkaneista suhteista kiinni jääminen? Sotilaiden välisestä seksistä on omakohtaisesti kertonut mm. Helsingin ilmatorjuntarykmentissä palvellut Touko Laaksonen eli taiteilija Tom of Finland. Kaunokirjallisuuden puolella rintamarakkauksista kertovat ainakin Sami Hilvon Viinakortti ja Finlandia-ehdokkaana ollut Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Suosittelen kumpaakin kirjaa lämpimästi.
Helsinkiä yritettiin siivota ruokottomuuksista vuoden 1952 Olympialaisten alla, jonka vuoksi tuomioiden määrä pysyi korkeana myös 50-luvulla ollen homoisan rikoshistoriamme vilkkainta aikaa ennen 1960-luvun seksuaalivallankumousta ja vihdoin 1970-luvun tuomaa dekriminalisointia. Kuriositeettina mainittakoon, että jo itse Eino Leino valitteli Pankkiherroja -teoksessaan vuonna 1914, että ”olihan niitä ollut pederasteja [= vanha, halventava ja virheellinen nimitys homoista] ennenkin mutta — nyt niitä sen sijaan näyttää nousevan maasta kuin sieniä sateen jälkeen.” Teollistuva ja kaupungistuva Suomi tuli Euroopan jalanjäljissä ja oli saamassa tarkalle silmälle (edes jollain tavalla) havaittavissa olevan sateenkaarevan alakulttuurinsa.
Mutta palataanpa esi-teolliseen Suomeen eli 1600- ja 1700-luvuille, jonka mahdollisesta sateenkaarevuudesta minulla ei aiemmin ollut mitään käsitystä. Keskisarjan teoksesta käy ilmi, että oikeudenkäyntipöytäkirjoja lukuunottamatta juuri mitään muita lähteitä ei ole tuolta ajalta normeista poikkeavan seksualisuuden saralta tai ylipäätään tavallisen kansan elämästä. Hän on tutkinut seksuaalirikoshistoriaa, jonka piiriin homoseksuaalisuuskin kuuluu Raamatun vuoksi, vaikkei sitä erikseen oltukaan ymmärretty ja haluttu – tästä lisää myöhemmin – laissa kieltää. Suomesta on koko tuolta ajalta vain kolme säilynyttä oikeustapausta homoseksiin liittyen ja koko Ruotsi-Suomen alueeltakin vain parikymmentä tapausta. Tämä saattaa liittyä siihen, että kun muu kristitty Eurooppa jahtasi sodomiitteja, niin Ruotsi-Suomi päätti keskittyä eläimiinsekaantujiin, joita täältä löytyikin satamäärin.
Ensimmäinen homoseksuaalisuuteen liittynyt oikeusjuttu on vuodelta 1665, jolloin Taivassalon kirkkoherran rengit Heikki Pekanpoika ja Heikki Mikonpoika saivat kuolemantuomion ”sodomiittisesta synnistä”. Sodomia [= halventava, vanhentunut termi] viittaa tässä yhteydessä homoseksiin, vaikka toisinaan se saattoi tarkoittaa myös muunlaista kiellettyä seksuaalisuuden ilmentymistä, kuten onaniaa (itsetyydytystä) tai salavuoteutta (esiaviollinen seksi). Heidän oikeudenkäynnistään on säilynyt vain Tukholmaan lähetetty tiivistelmä, mutta Taivassalossa on Kyynelten kallioksi nimetty paikka, jossa teloitus kansantarinoiden mukaan tapahtui.
Toinen, seikkaperäisemmin muistiinkirjattu tapaus on vuodelta 1709, jolloin kaksi nuorta miestä törmäsivät Torniolaisessa metsässä Simo Strand -nimiseen porvariin ja venäläiseen sotavankiin nimeltä Georg Fohmin: ”Strand käsittelee [polvillaan ja miltein alasti] Fohminin Salaista Jäsentä, joka oli voimakkaasti jännittynyt.” Nuorukaiset tekevät ilmiannon, vaikkeivat ymmärrä mistä on kysymys. Rikos oli tuntematon myös raatimiehille. Strand ehti kuolla ennen oikeuden päätöstä ja Fohminille oikeus ehdotti ”kuritusta” kun ei muutakaan keksinyt, mutta Svean hovioikeuteen menneen tapauksen lopullisesta päätöksestä ei ole tietoa.
Viimeinen oikeustapaus alkoi vuonna 1732 Vöyrin pitäjästä Pohjanmaalta. Kruununvoudin vieraaksi oli saapunut paroni Carl Joseph von Cesner, joka pyysi vierashuoneeseen tulta sytyttämään tullutta renki Erik Johanssonia viereensä vuoteeseen. Paroni oli lähennellyt nuorukaista, mutta oikeus tulkitsi myöhemmin, etteivät sukuelimet olleet koskettaneet toisiaan. Erik ällistyi tapahtuneesta ja alkoi levittää juoruna päätelmäänsä, että paroni onkin nainen. Hän ei osannut kuvata tapahtumia, mutta piti niitä iljettävinä. Paroni nosti nopeasti kunnianloukkaussyytteen renkiä vastaan, jolloin tämän isä pakotti Erikin pyytämään anteeksi väitettyä lähentelyä. Alkuperäinen juttu vesittyi ja koko hämmentävä tapaus saatettiin kuopata.
Myös joitakin intersukupuolisia on jäänyt oikeudenkäyntiasiakirjoihin, mutta heidän sukupuolisuutensa ei itsessään ollut yleensä ongelma tuohon aikaan. Tästä harmittomuudesta kertovat myös kirkon kirjat: niihin merkittiin kastetuksi vaikkapa Gösta-Margareta tai Anna-Anders ja asia oli sillä selvä. Kirsi Vainio-Korhosen Ujostelemattomat – kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa -kirjassa (WSOY 2012) kerrotaan jopa erillisestä kirkon penkistä, joka rakennettiin Jönköpingin seurakunnassa, ettei paikallisen intersukupuolisen henkilön tarvinnut valita miesten tai naisten puolen penkeistä.
Keskisarja kertoo myös Suomen ensimmäisestä sukupuolineutraalista avioliitosta, joka sai sen ajan oikeusoppineet ymmälleen. Eriskummallinen tapahtumaketju sai alkunsa, kun Anna Yrjöntytär oli pukenut päälleen housut ja pestautunut armeijaan Juho Harittuna välttääkseen näpistelytuomion. Asiasta nousi kohu, kun hän oli Juhona mennyt naimisiin raskaana olevan naisen kanssa tämän aviottoman lapsen saamiseen liittyvältä häpeältä pelastaakseen, mutta sotilastoverit alkoivat juoruta hänen housujensa sisällöstä. Epäilyt olivat heränneet kun sotilastoverit olivat auttaneet sammuneen Anna-Juhon nukkumaan humalaisen illan päätteeksi. Keskisarja kertoo, että ensimmäinen homoseksuaalisuuteen liittyvä ”viharikos” taltioitiin Hollolassa vuonna 1666, kun humalainen Juho Matinpoika yritti suudella vastaantullutta Juhana Deirikiä, joka käsirysyn päätteeksi tuli surmanneeksi ahdistelijansa.
Palataan vielä lopuksi siihen, miten on mahdollista, että Ruotsi-Suomessa ei ole koskaan ollut muuhun Eurooppaan verrattavia homovainoja. Esimerkiksi Hollannissa viranomaiskampanja johti siihen, että vuonna 1730 Utrechtin katedraali tuli ilmi ”sodomiittien” tapailupaikkana, jonka jälkeen paljastui lopulta koko maata kattava homojen (sana tosin keksittiin vasta 1800-luvun lopulla) alakulttuuri. Homovainot kärjistyivät Faanin kylässä, jossa 30 miestä teloitettiin osin perättömien ilmiantojen perusteella.
Yksi selitys homovainojen puuttumiseen meillä on Ruotsi-Suomen kriminaalipolitiikka. Koska oli päätetty keskittyä eläimiinsekaantujiin, haluttiin vaieta perversiosta (sana keksittiin myöhemmin), joka oli viranomaisten toiveiden mukaan kansalle vielä tuntematon [sic!]. Keskisarja toteaa, että papeilta kiellettiin uhkailu ja pelottelu sodomiaan liittyen, koska sen katsottiin vain lietsovan mielenkiintoa. Näin sodomia ei päätynyt edes rikoslakiin vaan yllä mainitut tuomiot tulivat Mooseksen laista eli Raamatun perusteella. Homoseksuaalisuus vaiettiin kuoliaaksi, eikä siihen viittaavia haukkumasanojakaan löydy vielä tuolta ajalta. Tavallinen kansa ei lukenut Raamattua (eikä mitään muutakaan vielä), joten homoseksuaalisuutta ei myöskään aidosti tunnistettu. Sen sijaan eläimiinsekaantumisesta saarnattiin kirkossa ja siihen syyllistyneet teloitettiin spektaakkelinomaisesti koko kylän nähden, joten asian kauheus ja rangaistavuus oli yleisessä tiedossa.
Toinen teoria on, että normista poikkeaminen tällä saralla katsottiin harmittomaksi. Kylähulluja ja muita erilaisia ehkä suvaittiin, koska kansa olisi käynyt entistä harvalukuisemmaksi, jos kaikista kummajaisista olisi hankkiuduttu eroon sotien, nälänhädän ja tautien riehuessa. Kahden naisen tai miehen töllejä tai metsäpirttejä ei ehdittyne kummastella ja sotaorpojakin sai adoptoida minkälainen kynnelle kykenevä kaksikko tahansa, kertoo Keskisarja. Seksiä tällaisten pariskuntien välille ei varmaan osattu edes kuvitella.
Kolmas selittävä tekijä tulee mieleeni, kun hämmästelen Keskisarjan tavoin, miksi myös pedofilia loistaa poissaolollaan. Tässä kohtaa hän epäilee, että kyläyhteisöt ovat kaikessa hiljaisuudessa hävittäneet lapsiin kajonneet, hirviönä pidetyt, pois keskuudestaan. Voisiko samoin olla toisinaan käynyt myös itse teosta kiinni jääneille samansukupuolista seksiä harrastaneille? Kukaan ei tiedä.
Kalle Haatanen haastattelee Keskisarjaa kirjan teemoista YLE Areenassa: Rakkaus, intohimo ja seksi 1700-luvulla.
Aurinkoiseksi - terapia 