© Outi Santavuori 4.11.2018 Aurinkoiseksi-blogi
Olen lukenut viime aikoina parikin tuoretta, naisille suunnattua populaariseksologista teosta ja törmään aina samaan ongelmaan: en tunnista niiden maailmaa omakseni. Kyse ei ole vain siitä, että kuulun seksuaalivähemmistöön vaan siitä, miten sukupuolet nähdään näissä teoksissa. On edistystä, että ns. seksioppaissa nykyään jo joskus mainitaan, että kumppani voi tottakai olla myös samaa sukupuolta ja kohderyhmään toki kuuluvat myös ”naiseksi itsensä kokevat” eivätkä vain cisnaiset (=alunperinkin naiseksi määritellyt), mutta varsinaisessa sisällössä tätä näkökulmaa ei mielestäni ole huomioitu.
Kirjoissa lukijaa puhutellaan ”naisena” ja voidaan vaikkapa kehottaa pohtimaan, millainen nainen olen. Tein työtä käskettyä ja pohdin kovasti. En keksinyt mitään muuta sanaa kuin ”vaginallinen” erotuksena niistä naisista, joilla vaginaa (tai vulvaa) ei ole. En osaa ajatella, että minä nimenomaan naisena olisin jotain, vaan katson olevani ennen kaikkea ihminen. En ole kuitenkaan muunsukupuolinen tai sukupuoleton. En osaa ajatella, että olisin rohkea nainen, vahva nainen, upea nainen (määreitä joita kirjoissa on ehdotettu). Miten nämä attribuutit muuten muuttuisivat, jos substantiivina olisikin mies? Minkälainen olisin rohkeana, vahvana ja upeana miehenä? En tunnista eroa. Vaginallisuus aiheuttaa lähinnä vain sen, että joudun käymään gynekologilla enkä urologilla, jos minulla on vaivoja genitaalialueilla. Niin ja tietenkin sen, että minua usein (sateenkaarimaailman ulkopuolella) kohdellaan naisena.
Muistan törmänneeni nettikeskusteluissa selitykseen siitä, miksi toisen ihmisen sukupuoli pitää pystyä päättelemään hänen ulkonäöstään. Tämä on kuulemma tarpeellista, jotta tietää mistä asioista toiselle puhutaan. Mistähän olen jäänyt paitsi, koska tietyt aiheet on ystävällisesti sensuroitu minulta naisolettaman vuoksi? Teatteria sukupuolinäkökulmasta tutkittaessa on todettu, että lavalla mieheys on eräänlainen oletusasetus ja naiseus rakennetaan siitä poikkeavaksi mimiikan keinoin – asennoilla, eleillä, ilmeillä jne. Kiinnostavaa oli lukea, että homomiesten luonnolliseen itseilmaisuun on joskus puututtu ohjaajan toimesta, jotta siitä on saatu riisuttua sanatonta ilmaisua, jota heterocismieheyteen ei katsota kuuluvan. Esimerkiksi käsien asentoa on pidetty liian feminiinisenä, että voisi näytellä uskottavasti ”tavallista miestä”.
Jenni Pääskysaari (HS 20.10.2018) kertoo kyllästyneensä siihen, että nainen kelpaa televisioon vasta oltuaan maskeerattavana pari tuntia, kun miehet selviävät vartissa. Miksi naiseus pitää rakentaa tällä tavoin? Hän heittäytyikin kapinalliseksi ja esiintyy nyt ilman meikkaajien luomaa ”drag queen-lookia” ohjelmassaan. Laura Saarikoski kiittelee kolumnissaan (HS 31.7.2018), että verrattuna Amerikkaan Suomessa uutisankkuri- ja poliitikkonaisten ei tarvitse näyttää sentään ihan misseiltä. Ilmeisesti meillä siis riittää vielä (verraten) vähempikin ehostus – ainakin asiantuntija-asemassa olevilta naisilta – kunhan sitä on ja sukupuolet pysyvät näin lestissään.
Sateenkaarikuplassani ”naiseutta” ja ”mieheyttä” ei yleensä korosteta ja rajata tällä tavoin. On aivan tavallista, että keskustelukumppanin juridista sukupuolta ei edes tiedä, eikä sitä pysty mistään päättelemään (kiitos vielä mahdollisten sukupuolineutraalien nimien) – ja miksi pitäisikään? Puheenaiheet ja kohtelu eivät muutu sukupuolioletusten perusteella. Kosteusvoidevalinnoista, talvirenkaiden vaihtamisesta, jumppatuntisuosituksista, Counter strike -sessioista ja kakkuresepteistä puhutaan seurassa kuin seurassa. Ihanaa, monipuolista, mielenkiintoista.
En kuulu niihin naisiin, jotka saavat raivarin, kun miesoletettu auttaa heille takin päälle. Se herättää minussa vain hämmennystä. Kohteliaat, sukupuolioletuksiin perustuvat eleet ovat minulle vaivaannuttava muistutus siitä, että minä ja eleen tekijä olemme (oletetusti) eri sukupuolta ja että hän ei ehkäpä kyseenalaista sukupuolioletuksia tai sukupuolirooleja ainakaan samalla tavalla kuin minä. Sukupuolibinäärinen (vain kaksi sukupuolta tunnustava) ja heteronormatiivinen maailmankuva ja sen tuoma käyttäytyminen korostavat sukupuolten välille luotua hierarkiaa. Ilman mies- ja naissukupuolten korostettua erilaisuutta niiden välillä ei voisi olla myöskään arvoasetelmaa. Tämän rakennelman seuraukset ovat tunnetusti yleensä sataneet patriarkaatin laariin. Poikkeuksia toki on, kuten esimerkiksi asevelvollisuus ja lasten päätyminen voittopuolisesti äideille huoltajuuskiistoissa.
Seksuaaliterapeuttina olen pohdiskellut paljon asiakkaiden kanssa sitä, mistä voi tietää olevansa muunsukupuolinen. Yleensä sanon heille, että jos tunne tulee sisältä, on kyseessä muunsukupuolisuus. Jos tunteen saa aikaan pelkästään ulkopuolisten oletukset ja siihen perustuva roolittava käyttäytyminen, kyse on usein jostain muusta kuin sukupuoli-identiteetistä. Olen sukupuoleeni tyytyväinen cisnainen, mutta naisoletuksen mukanaan tuomat rooliodotukset ovat rasittavia ja harhaanjohtavia. Enkä ole nyt nousemassa barrikadeille sukupuolten, sukupuoli-identiteettien tai sukupuolen ilmaisun poistamisen puolesta – päinvastoin. Haluaisin, että kaikki saisivat olla avoimesti sitä mitä ovat ja ilmaista sitä haluamallaan tavalla vapaana rooliodotuksista.
Hurjimmissa sfääreissä olen pohtinut, että nainen-sanan tilalle pitäisi keksiä jokin uusi, taakaton nimitys sukupuolelleni. Sellainen, jonka perusteella minulta ei kysyttäisi työhaastattelussa, kuka hoitaa lapseni kun teen uraa. Sellainen, joka ei saisi miehiä vaihtamaan puheenaihetta, kun astun huoneeseen. Sellainen, jonka perusteella saisin vapautuksen feminiinisyyden tuomista ulkonäköpaineista.
Kohtele minua kuin ihmistä, kiitos.
Aurinkoiseksi - terapia 