© Outi Santavuori 22.10.2018 Aurinkoiseksi-blogi
Halusin kirjoittaani blogiini klassikoksi kokemastani kirjasta Seksuaalisuus ja sukupuoli koulussa (VTT, kasvatussosiologian dosentti Jukka Lehtonen, Yliopistopaino 2003). Olen pohjakoulutukseltani kasvatustieteilijä, joten koulu on paikka, joka minua kiinnostaa, ja josta minulla on kokemusta myös opettajan näkökulmasta. Keskityn tässä tekstissä vain seikkoihin, jotka näkemykseni pitävät edelleen paikkaansa, vaikka kirjan julkaisemisesta on yli 10 vuotta.
Keskeisin teoksen esiintuoma oivallus on, että itsepintaisesti ylläpidetty ja todellisuuden vastainen jako miehiin/maskuliinisiin ominaisuuksiin ja naisiin/feminiinisiin ominaisuuksiin kouluissa ja yhteiskunnissa itse asiassa tuottaa ”heteromuotin” (s.27) ylläpitäen käsitystä sukupuolten eroavaisuuksista ja sitä kautta niiden välisestä vetovoimasta ja toisiaan täydentävyydestä. Siksi ihmiset, jotka seksuaalisuudellaan tai sukupuolen ilmaisullaan ja kokemuksellaan todistavat jotain muuta, koetaan usein uhkaksi. Heteromuotti kaapittaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvat ihmiset: jos moninaisuus olisi yhteisesti jaettu itseisarvo, kenenkään ei tarvitsisi ilmoittaa poikkeavansa hetero- ja cis-oletuksesta eli siis ns. tulla kaapista.
Heteronormatiivisuuden kaavamaisuus näkyy tutkimuksen mukaan niin koulujen fyysisissä tilajaoissa (suihku-, wc- ja luokkahuoneet), koulun henkilökunnan käytöksessä ja asenteissa, oppiainejaoissa ja sisällöissä kuin opetusmateriaaleissa. Oletettu oppilas, tilojen käyttäjä ja oppikirjojen lukija, on heteroseksuaalinen cis-sukupuolinen ihminen, jolle kerrotaan ei-heteroudesta kuriositeettina, johon voi törmätä jossain muualla ja jota tulee ”suvaita”. Viimeisimmän THL:n kouluterveyskyselyn mukaan kuitenkin yli 5% yläkoulun oppilaista on muuta kuin cissukupuolisia ja 10% ei-heteroseksuaaleja. Tuoreen brittitutkimuksen mukaan enää puolet nuorista aikuisista katsoo olevansa heteroja.
Tilastoihin nojaten voidaan todeta, että suurin osa opetushenkilökunnan sateenkaari-ihmisistä on kaapissa. Tämä on surullista, sillä piilottelemalla todellista identiteettiään heteronormatiivisuutta ei tule haastettua. Sateenkaarinuoret eivät saa lähipiiristään rohkaisevia samaistumiskohteita ja tuntevat ulkopuolisuutta. Tämä epäkohta avaa mielenkiintoisen keskustelun siitä, kuinka paljon opettaja itse asiassa opettaa persoonallaan, ja kuinka paljon opettajan kannattaa tai on sopivaa kertoa henkilökohtaisista asioistaan. Mielestäni tämän asian yli päästäisiin, kun homoseksuaalisuudesta alettaisiin puhua sosiaalisena identiteettinä – mitä se onkin – ja lakattaisiin korostamasta seksin osuutta asiassa. Seksi on homoille ihan yhtä yksityinen ja moninainen asia kuin heteroillekin: ei ole olemassa erikseen mitä homoseksiä vaan kaikki ihmiset tekevät makuuhuoneissaan sitä mikä heistä tuntuu kiihottavalta. Harvoin heteroa opettajaa on syytetty ”seksuaalisuutensa esiintuomisesta” tai ”identiteettinsä tyrkyttämisestä”, jos hän on asian luontevasti esiin noustessa tullut ilmaisseeksi kumppaninsa olevan eri sukupuolta vaikkapa mainitsemalla hänen etunimensä.
Lehtonen esittää kiinnostavia motiiveja kouluissa edelleen niin yleiseen homotteluun. Tämä on asia, jota nuoretkin usein kysyvät, kun käyn puhumassa seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolen moninaisuudesta kouluissa. Tutkija esittää, että homottelu ei itse asiassa välttämättä kerro mitään nimittelijän asenteesta tai edes viittaa kohteena olevan suuntautumiseen vaan kyse on aivan muusta. Homo-sana on merkki tai signaali rajan ylläpitämisestä tai ylittämisestä: esim. ryhmässä oikeana tai vääränä pidetyn käyttäytymisen, sukupuoleen liittyvän ilmaisun, tyhmän ja viisaan tai lapsellisen ja aikuismaisen välillä (s.146). Homottelu voi myös kertoa läheisyydestä: toinen on niin hyvä ystävä, että häntä uskaltaa homotellakin. Homottelu on myös ryhmän koheesiota ylläpitävä ilmiö, jossa ollaan mukana, vaikkei aina edes ymmärretä, mitä sanalla tarkoitetaan. Naisoletetuilla vastaavalla tavalla rajan ylityksistä signaloiva sana on ”huora”.
Homofobisen kulttuurin ja homottelun myötä pojat/poikaoletetut oppivat peittelemään tunteitaan, välttelemään läheisyyttä toisten poikien kanssa sekä toisaalta olemaan pitämättä tyttöjä/tyttöoletettuja ystävinään. Nykypäivänä tätä kutsuttaisiin toksiseksi maskuliinisuudeksi (ks. esim. Juho Pylvänäisen kolumni Voima-lehdessä ).Tuntuu tyrmistyttävältä, että naisten ja miesten välisten ystävyyssuhteiden heteroseksualisoimisessa muiden taholta on kyse heteronormatiivisen ”järjestyksen” ylläpidosta. Vielä uskomattomammalta tuntuvat omakohtaiset kokemukseni asiasta. Jopa avoimesti lesbona olen saanut kohdata ystävyyssuhteen heteroseksualisoimista johtuen siitä, että jaan kotini kaapista ulkona olevan homomiehen kanssa. Päiväkoti-ikäisen tyttöni pojaksimääriteltyä leikkikaveria on kutsuttu silmää iskien ”poikaystäväksi” — asian älyttömyyden tajunnee viimeistään siinä kohtaa, kun kuvittelee tilanteen toisinpäin eli että hänelle myhäillen nimettäisiin tyttöystävä kavereiden joukosta. Pienelle pojalleni ovat ikätoverit luennoineet, millainen on ”hassu poika”: hän pitää kukista ja hoivaa toisia.
Myös itsensä homoksi identifioivat pojat voivat joutua homottelun kohteeksi, koska he eivät usein koe perinteistä heteroseksuaalisen miehen positiota itselleen sopivaksi ja näin ollen heillä on enemmän joustonvaraa ja motivaatiota valita epämiehekkäinä pidettyjä harrastuksia, kiinnostuksenkohteita, toimintatapoja tai pukeutumistyylejä (s.164). Homovitsit , ”toisen sukupuolen” vaatetuksessa tai ylipäätään homona esiintyminen korostavat sitä, miten mahdotonta ja naurettavaa heteroudesta poikkeaminen olisi (s.186). Esimerkiksi kritiikkini tähän isien Joutsenlampi-videoon liittyen aiheutti Alakoulun aarreaitta -facebookryhmässä puolustelevan ja hämmästelevän keskustelun. Koulun juhlissa ja tapahtumissa korostetaan miesten ja naisten erilaisuutta mm. pukeutumisella ja sukupuolen mukaan tulevilla rooleilla. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat vaikkapa Wanhojen tanssit, jossa pojat pukeutuvat frakkeihin ja tytöt korostavat naisellisuuttaan kampauksin, meikein ja iltapuvuin tai Itsenäisyyspäivän vietto, jossa lippua usein kantaa tyttö–poikapari sukupuolten välisiä eroja korostavissa kansallispuvuissa.
Yksi häiritsevimmistä kirjan esiintuomista seikoista on se, miten edelleen koulukirjoissa ja muissa materiaaleissa seksuaalisuudesta puhutaan miehen ja naisen välisenä, vaikka sanan seksuaalisuus pitäisi kattaa myös kaikki sateenkaaren alle mahtuva kirjo. Huomaamaton ja yleisesti hyväksytty tapa tehdä homoseksuaalisuudesta näkymätöntä on olla käyttämättä sanaa heteroseksuaalisuus, kun itse asiassa puhutaan vain siitä, eikä seksuaalisuudesta yleensä. Tällainen kertoo implisiittisesti lukijalleen, että heteroseksuaalisuus on luonnollista ja normaalia seksuaalisuutta, joten hetero-etuliitettä ei tarvita. Sen sijaan siitä ”poikkeamalle” on annettu erikseen nimi homoseksuaalisuus, josta puhutaan vain marginaalisena, selkeästi normiseksuaalisuudesta eroteltavissa olevana ilmiönä.
Tästä hyvänä esimerkkinä on seksuaalivalistus, jossa keskitytään vain heteroseksuaaliseen yhdyntään ja sen mahdollisten, ei-toivottujen seurauksien estämiseen eli seksitautien ja raskauden ehkäisyyn. Niin sanottu ”eka kertakin” määrittyy heteroseksuaaliseksi vaginayhdynnäksi. Miten vain naisista kiinnostunut tyttö ”menettää” neitsyytensä? Eikö anaaliyhdynnän tautiriskeistä tulisi kertoa niin hetero- kuin homonuorillekin — osa kummistakin kuitenkin harrastaa sitä jossain vaiheessa? Erityisen poissulkevalta tämä tuntuu peilattaessa siihen faktaan, että noin joka kolmannella ihmisistä on homoseksuaalisia kokemuksia – useimmat niistä nuoruusiässä hankittuja. Kolmannes ei-heteroista on tajunnut kiinnostuksensa samaan sukupuoleen jo ennen kuin ovat täyttäneet 10. Toinen kolmanneskin ymmärtää asian murrosiässä (s.176). Nämä nuoret tulisi huomioida kouluissa, eikä tuudittautua käsitykseen, jonka mukaan vasta aikuisena voi tietää oman seksuaalisen (po. sosiaalisen) identiteettinsä.
Onneksi kirjan viimeisessä luvussa esitetään myös ideoita siitä, miten sanoittamatonta, mutta hiljaa hyväksyttyä heteronormatiivisuutta voisi kouluissa (ja yhteiskunnassa) purkaa (s.237). Tästä on julkaistu myös Opetushallituksen mainio opas Tasa-arvotyö on taitolaji .
PS. Tavakseni on tullut valokuvata homo-aiheisia töherryksiä kaupungilla säästääkseni palan (toivoakseni katoavaa) kulttuurihistoriaa. Niistä saa vinkata minulle Tku-Tre-Hki-seuduilla. Toivon, että voin joskus hämmästellä niitä tulevien sukupolvien edustajien kanssa ja kertoa, miten hullunkurinen maailma joskus oli.
Aurinkoiseksi - terapia 